maanantai 18. tammikuuta 2016

en väisty



olen rakentanut kotia niin, että käsistäni on alkanut iho halkeilemaan
tunnen kuolevani rutiininomaisesti niin kuin aina näinä aikoina
pakkanen on läsnä tänään,
että jokin muistuttaisi meitä jatkuvasti olemassa olostamme
kehoa on hyvin vaikea olla tuntematta kun kylmyys raapii pintoja

//

korventaa vielä
kolmenkin päivän jälkeen säröttömän ilman kohtaamisesta

//

juurruttaessa itseäni turvattomien seinien välimaastoon
en halutessani löytänyt enää ulko-ovea poistuakseni
toistan reittiä siinä muutamassa kymmenessä neliömetrissä mitä minulla on kierrettävänä

//

ovi viimein aukeaa ja suunnan voi päätellä
päässäni toistuu taas sen saman miehen ääni
kenet luulen tuntevani jokaista ääriviivaa myöten
vaikka kohtaamisemme on jäänyt ainoastaan yhteen hetkeen
kun minä hukuin siihen massaan joka humalapäissään tunsi yhtäläisyyttä ja ennenkaikkea
rakkautta

hänen silmänsä ei ikinä muotoillut kasvojeni piirteitä

//

vedän huivia tiukemmalle ja astelen rappusen alas asti
jättämättä yhtään askelmaa välistä harteilleni virtaa mahdollisuuksia
mikään ei ole enää niin kuin aina näinä aikoina

olen rakentanut kodin ikävään
tietäen sen olevan jotain poistumatonta

//

Alexa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti