maanantai 2. helmikuuta 2015

tämä on silti hienoa


mulla oli joskus kauan tai ei niin kauan sitten blogi jonka nimi oli "what I'm thinking" ja se ei ikinä oikeesti kertonut sitä mitä mietin. ku en mä ikinä tiennyt. en oikein nytkään. mutta tää teksti olisi ehkä sopinut sinne. tämähän on sitten minä ja novelli osa 4832463289. hajanaista juttua ja tarinalta katkeaa se joku punainen lanka jo ekan lauseen jälkeen. sellaista se on. ei ole pitkään aikaan ollut. eikö?

"jos ei oo tyytyväinen siihen missä on niin sitten vaan pakkaa tavarat ja liikkuu muualle. ei kukaan sua pakota juurtumaan"

sanoi yksi tyttö ja kiepautti takkuiset punaiset hiuksensa nutturalle. oikea puoli päästä ajeltu lyhyeksi ja sulkakoru roikkui korvassa. huulikoru oli pyörtymisen uhallakin hankittu hetkiä sitten. niitä ympäri kyliä palauttamatta lainattuja rannekoruja kädessä oli ehkä kuusi liikaa. monet naurahti, että ei toi tyyppi tiedä kyllä maailmasta mitään. mä väitän edelleen, että kyllä se jotain jostain ainankin. kyseisen lauseen syntyminen tapahtui ehkä helsingissä. loppu kesää. ei viime vaan siitä edellinen. muistaa vieläkin sen rastapäisen skeittari pojun jonka vuoksi tyttö tipautti keuhkojatervaavan askin, puhelimen ja kuulokkeet betoniin. mikään ei mennyt rikki. vai oliko se jo edellistä kesää. h u p s

nyt jos toi kesänen vapaasielu ja velvollisuuksia välttelevä skidi tyyppi näkis sen joka istuu jossain oman elämänsä siperiassa, hautautuneena täydelliseen hiljaisuuteen, välttelemässä ihmisten katseita ja olematta läsnä muuta kuin tässä. aina paikoin aurinko himmenee sisällä, mutta sitten pitää vain sytyttää viiskytkaks kynttilää ja soittaa Tod Terjee. idioottina blondannu fledaa niin, että katkeilee vaan. juurikasvua laittomasti ja nenässä se koru mitä oli vannonut olevansa ikinä ottamatta. ehkä se peruis sanansa. niin peruukin.

mutta siis onhan se lähtökohtasesti idioottia jumittua paikkaan missä ei tunne kotia muuta kuin sen yhden parivaljakon kanssa. ja sen pojun kanssa joka tietää, että tykkään kaktuksista ja pepsi maxista. jotain muutakin. ja kyllä mä aina kaikille niille tyypeille jotka mulle haikailee lähdöstä muualle tai siitä kuinka nykyään ei ole hyvä, niin saatan heittää saman lauseen. kyseenalaistaa vähän sitä onko pakko olla juuri siinä. koska hitto. tarttukaa juttuihin! älä vaan puhu.

mutta ehkä myös se, että muutama kesää sitten minuna ollut muikkeli oli aika näpsäkkä velvollisuuksien välttelijä. kiire elämään niin ei kerkee palauttaa tärkeitä papereita. sopia riitoja. olla paikalla sovittuihin aikoihin. päästää läpi tunteita. katsoa konkreettisesti elämää tai peilikuvaa.

eikä ne oo vaan sanoja kun kerron, että mä meinaan kuitenkin valmistua täältä. mä aijon saattaa jonkun asian loppuun ja niin ollen taputella asian enkä kantaa sitä seuraavia elämiä myöten harteilla. täällä mulla on tosi hyät puitteet opetella sitä mikä on aika olennainen osa tätä hommaa. elämään. en mä aina voi olla sen huvipuistolaitteen luona tavatun tytön kanssa viettämässä kosteaa kesäyötä kouvolan keskustassa. mä en aina voi herätä siitä tutusta vierassängystä josta oon heränny varmaa 87% mun aamuista. en voi jokaikinen yö tanssia sen huippu tytön kanssa jalkoja tunnottomaksi tyhjässä yökerhossa. mä en voi aina olla huoleton. tai siis voin. mutta en vastuuton.

kaikki elokuvakohtaukset menettäis merkityksen jos niissä kaikissa päästäisiin yhtä onnelliseen oloon kuin niissä mitkä oon kirjoittanut ylös. outokumpu ei tarjoa mulle niin suurta juhlaa kuin ehkä toivoisin, mutta mä oon saanut täältä esim yhden parhaan ystävän. kummilapsen. tyypin joka välittää musta myös aamulla. huippu mukavaa teeseuraa. lämpimiä halauksia.

eikä kukaan oo pakottanut mua tänne juurtumaan. enkä mä aijokkaan. ei mun tartte. jäljellä oleva puolitoista vuotta on tosi pieni ajanjakso mun elämässä ja jos sen verran jaksan käydä treenaamassa ja olemassa läsnä niin mulla on taas vapaus avata ovia ihan juuri niihin suuntiin kuin mä haluan ja mun kuuluukin.

yksi juttu mitä se punahiuksinen muikkeli sano, on jotain mihin mä edelleen laitan allekirjoitukseni. kliseistä. mutta kyllä mä sanon, että ihan merkityksellistä. jotenkin tähän sävyyn että,

"kun kuitenkin muutamia hetkiä myöhemmin loksahtaa ja kaikella on merkitys"

ja niin mä keräilen voimia jaksaa ja tehdä. tänään kuolasin kaupassa öljyvärejä. kuusi euroa ja vähän enemmän jos sijottaisi niin voisi taas harrastella sitä mitä en pitkään aikaan. en enää muista miten värejä levitellään. oon myös rahaton. niin. huono sitä käyttämään vaikka yritän. tai siis ammattilainen käyttämään. kaikkea kyllä keksii. mutta koska kävi ajatus joka monta kertaa ennenkin syksyllä ja nyt, niin seuraavaksi kun joku rahajumala mulle kolikoita pudottaa niin tyttö maalaa.

ps, ja oon mä nykyään alkanut tuntemaan kotia tässä kahvilan yläkerrassa. muovikukkien keskellä. joutuu joskus puntaroimaan omaa rohkeuttaan ja soittamaan poliisisetiä kylään. täällä kyllä toisinaan tuntuu kodilta

//alexa

1 kommentti: