perjantai 3. lokakuuta 2014

uskottelit itsellesi, ettet saanut sanoistani selvää. olihan se helpompaa niin.


Kuvia huurteisesta kesäyöstä, ehkä jo aamua. Leffaillasta. Sairaalareissusta. Kaktuksesta jonka nimi on nyt virallisesti Ebbalydia. Lauantai aamusta, kello kahdeksan ja kuulokkeista Angus & Julia Stone. Fiilistelyistä ja kivasta tytöstä.

Mun on pakko hieman puhua. En kuitenkaan asioista niiden oikeilla nimillä. Siinä mä en oo hyvä. Mutta sitä ujoa rivienvälistä kirjottelua ajattelin tänä yönä harrastaa.

Lokakuun tavoite voisi olla yksinkertaisesti se, että saisin mun elämästä kiinni. Kaiken sairastelun ja jaloille nousemisen jälkeen on tuntunut tosi tyhjältä. Eri tavalla tyhjältä kuin ennen. Joskus se sama tyhjyys tuntui todella raskaalta, Taisin olla täyteen pakattu. Liikaa sanoja, ajatuksia, hiljaista huutoa ja pettymystä maailmaa sekä ennenkaikkea mua itteäni kohtaan vaa. Yritin aina joskus survoa niitä fiiliksiä suusta ulos, mutta kepeät naurahdukset mustien lauseiden perään ei vakuuttanut. Ei ne vakuuttanut edes mua. Sai mut kuullostamaan marttyyrilta. Oonko sittenkin ollu vain sitä? Oonko nyt? Vaikeaahan se on, kun pitäisi toisille todistella omaa oloaan ja mustunutta mieltä. Mä en halua näyttää haavoittuvaiselta kenenkään silmissä. Varsinkaan omissani. Ni. Toisinaan tunnen vihaa siitä, etten ollut tarpeeksi vahva pesemään käsiäni sotkusta ja huutamaan hieman lujemmalla äänellä. Heikko tyyppi. Ja huolimaton. Niin huolimaton että unohti arvostaa itseään ja hukkasi identiteettinsä. Ja puhelimen, mutta se löytyi aina uudestaan ja uudestaan.

Mulla on ollut nyt tosi onnellinen olo. Joskin tosi melankolinen, mutta se on varmaan sellainen sisäänrakennettu juba mussa. Tuntuu, että mä hieman tiedän kuka oon. Vaikka en usko, että itseään tulee ikinä löytämään. Eikä siihen ole edes tarve. Huomenna se voi olla kuitenkin jotain toista kuin nyt vaikka se joku sama viba aina on läsnä. Sellanen rauha ja luotto omaanitseensä olisi kuitenkin hyvä säilyttää. Että on varma olemassa olostaan. Ei tunne itseään vääräksi. Mä en enää havittele fiilistä siitä, että kelpaisin sulle. Mä haluan vain kelvata itselleni. Niinhän sen elämän kuuluisi mennä, vaikka joku taisi uskotella mulle jotain muuta.

Mea lainasi mulle Pikku Prinssi -kirjaa. Mulla on tosi pitkään ollu negatiivinen olo kirjasta, koska joskus ala-asteella meille syötettiin tota kirjaa ja vielä elokuvaa kaupan päälle. Eihän sellanen mini-ihminen voi ymmärtää tommosta syvyyttä mitä kyseinen tarina pitää sisällään. Kun en mä meinaa ymmärtää vieläkään. Hurjan kaunis kirja. Lukekaa ja käyttäkää hieman elämää siihen, että jaksatte pähkäillä asioiden merkitystä. Palkitsevaa. Joo.

Hassuu miten tuntee kertatoisensa jälkeen itsensä aina vain riisutummaksi tälläisiä tekstejä luodessa. Oikeesti en päästä ketään lähelle, mutta taas tuntuu että koko bittiavaruudella on mahdollisuus tuntea mut paremmin kun mä ite. Taas ensi tekstissä voisin yrittää kertoo esim siitä mitä oon syönyt aamulla, välipalalla, lounaalla, päivällisellä (eiku tuleeks päivällinen ennen lounasta? whaevah), illalla ja yöllä. Otan kuvan joka annoksesta ja lisään vscocam:issa jonku kivan filtterin.

Lokakuun tavoite on myös kantaa järkkäriä mukana. Diggailen kauniista kuvista ja joskus erehdyn ottamaan omaa silmää miellyttäviä otoksia. Miks ei vaan duunailis sitä mikä kiinnostaa. Ni. Huomenna meillä on juhlamieltä ja ajattelin ujosti irrotella. Hymyillä. Joo.

moi pitää mennä

/alexandra

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti