tiistai 21. lokakuuta 2014

havahtui elämään ja ensimmäistä kertaa ei sulkenut silmiä sen edessä



Syyslomasta.

Viikko sitten Kouvolan juna-asema osui kohdalle vähän turhan nopeasti. Taisin luulla, että aikaa henkiseen valmistautumiseen oli vielä tunti, mutta jonnekkin se aika siinä junassa oli tipahtanut. Tokkurassa nousin laiturille ja oli pakko monesti tarkistaa, että oonko mä tässä. Siinä missä pitikin. Ei kouvostoliitosta kuitenkaan voi erehtyä. 

Viimeksi kun olin kyseisen paikan jättänyt mulla oli turvonneet ja itkuiset silmät. Vika löytyi lähtöä edeltävän illan riidasta joka yllätti mut rumuudellaan. En tiennyt, että niin rumia riitoja on edes olemassa. Ja myös pieni krapula oli läsnä. Oli lämmin ja kesäyönä pystyi helposti hillumaan shortseissa. Olin luonut lomaromanssin Kouvolan kanssa ja elin taitekohdassa.

Kuitenkin tollee kolme kuukautta myöhemmin kaikki tuntu ihan erillaiselta. Mä olin ihan eri ihminen. Tosta kaupungista oli taas tullut karu ja kylmä. Muistin viime syksyn fiilikset. Ja ahdistus pamahti harteille aikalailla heti kun hyppäsin junasta ulos. Kerkesin ottamaan noin neljä ja puoli askelta jonka jälkeen mun kyynelkanavat vaan päätti puskea ulos kyyneleitä paljon. Oikeastaan aika paljon. Oikeastaan tosi paljon. Oikeastaan en edes muista milloin niitä olisi tullut ulos noin paljon ja spontaanisti. Oikeastaan vastaan tuleva mies tuijotti mua säälittävästi ja tunsin sen myötätunnon mua kohtaa. Hei kiitti. Oli pakko pysähtyä hetkeksi. Mietin kolme kertaa kenelle soittaisin, mutta oli paljon iisimpää laittaa vähän Samuli Putroa soimaan ja itkeä seuraava ykskaks kilometriä.

Tuntu hyvältä nähä tyyppejä joita en ollu nähnyt hetkeen. Kävin toisen pikkusiskon kanssa syömässä vähän kiinalaista safkaa. Huippu tyttö tuo. Niinkuin se pienin sisko jonka halauksesta saa ihan käsittämättömän paljon voimaa. Nukuin monena päivänä pitkään ja valvoin myöhään. Oli kelejä rullailulle ja se tuntu ihan tosi hyvältä. Näin äitiä ja selitin sille jotain epämääräisiä lauseita siitä kivasta tyypistä jonka ansiosta kaikki ei tunnu niin raskaalta. Tuntuu, että kerrankin oon jollekkin juuri oikein. Oon sallittu asia. Tuntuu hyvältä tuntea sitä fiilistä mikä sisällä on. Se on tervettä ja siihen saa ujosti myös vastakaikua. Pelottaa myös. Oikeastaan pelottaa ihan tosi paljon, mutta suurimman osan ajasta se vain tuntuu hyvältä. Äiti hymähti.

Fyysisesti mulla ei oo hajuakaan missä pitäisi olla juuri nyt. Mä vaan yritän pysyä mun kehossa ja siirtää sitä paikkoihin ja niiden ihmisten seuraan missä on hyvä. En oo täysin varma oliko Kouvola se paikka (Paitsi lauantai-illan aikana kun olin hautautunut sohvalle neljän muun kanssa ja telkkarista tuli niinkin laadukasta viihdettä kuin putous ja nenän edessä mulla oli törkeen hyvää pizzaa. Silloin kymenlaakso helli ja musta tuntu että mä kuuluin johonkin), koska nyt on taas vähän duunailtavaa siinä että pysyisin tässä. Minussa. 

Viikon hengähtäminen oli ok. Vaikka nyt taas muistaa mikä kirpasee.

/alexandra



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti