tiistai 22. heinäkuuta 2014

alexandran novelli osa 4883930202


nyt tulee tekstiä enemmän kuin laki sallii ja teistä 99.9% prosenttia jättää varmaan koko höpötyksen lukematta, mutta se on ihan fine.

En oo moniin vuosiin omistanu puhelinta jolla olisin päässyt edes googlaamaan asioita, saatika ottamaan kelpo kuvia. Nyt siis kirin sitä aikaa kiinni ja järjestelmäkamera lähtee harvemmin matkaan. Joka on oikeastaan ihan hyvä asia, koska muutamilla reissuilla olisin vain onnistunu rikkomaan koko aarteen. Kuvien laatu ei huimaa päätä, mutta niiden sisältö korvaa kaiken.

emt juoksen vaan kokoajan paikasta toiseen ja oon kokoajan menossa. kelpaa mulle.
Käväsin hupen kanssa tykkimäellä tässä yksi vapaapäivä. oli ihan sairaan hauskaa viettää aikaa kyseisen likan kanssa ihan vaan kaksin. Päivän päätteeksi sain hyvän isosiskon tittelin, joten homma meni nappiin.

Sitten oli jättömaa joka on siis kulttuurifestivaali Kouvolassa, klikkaa linkkiä jos haluat tietää enemmän. Mukana mulla oli ihan huippu heebot. Ketuttaa vaan kun töiden takia pääsin paikalle vasta yhdeksän paikkeilla (onneks sentää jassun papi kaahasi autollaan kuskaamaan mua, muuten olisin varmaan vieläkin matkalla sinne). Paikka oli täynnä ihmisiä joiden ansiosta tunsin olevani kotona. Mun fledaa kehuttiin ja oon varma että rastapäinen rölliä muistuttava heebo (joka oli varustettu ihan super hauskalla naurulla) on asunu 30 vuotta siinä autiotalossa mihin eksyttiin. Onnistuttiin rakentamaan sopivan spontaani ilta taas jälleenkerran joten ei kiristä takaraivoa duunissa jumittaminenkaan. 

Oon opetellu kirjottamaa päiväkirjaa koulujen loputtua. Ihan vaan siksi koska huomasin yksi päivä etten saakkaan enää muodostettua mun fiiliksiä sanoiksi tai tekstiksi. Ajatukset oli takkuuntunut yhtä epäselväksi kuin mun päässä majaileva hurmuri rasta (joka tänään sai päätöksensä kun Inka tuhlasi elämästään tunnin sen avaamiseen. jouduttiin silti pyytämään fiskarseilta apua kaikesta hoitoaineesta huolimatta) joten päätin, että on aika herätellä mun kykyä muuttaa ajatuksia sanoiksi uudelleen ja samalla kerätä super hetkiä talteen. Kuitenkin hukkasin kirjan pariksi viikoksi ja podin ahdistusta siitä, että joku muu lukee niitä ajatuksia mitä ei todellakaan ole tarkoitettu kuin yhden henkilön korville. minun.
Eilen kuitenkin huokaisin helpotuksesta kun epätoivoisena makoilin lattialla ja näkökenttään hypähti vahingossa kyseinen kirja. Perus mä taas piilotellu asioita sängyn alle ja sitemmin unohtanu koko homman. 

Tänään oli se päivä mitä olen odottanut. Ostin uudet vanssit. Siitä on niin kauan yleensäkkin kun olen ostanut täysin uudet popot. Yleensä hommaan jalkineet kirppikseltä ja hinta on korkeintaan sen 8e. Mutta nyt oli annettava periksi kun edelliset kirppikseltä haalimat vanssit alkoi olemaan niin törkeet että nolotti niissä kulkeminen. Seitsemän kybää kengistä tuntuu todella pahalta, mutta eiköhän se taas huomenna unohdu kun saan kiskasta jalkaan yksilöt jotka tulee muotoutumaan juuri mun jalan mukaan.

Mä en oo törmänny mun raskas mieliseen, ahdistuneeseen tai itkuiseen alexaan pitkiin aikoihin. Mulla ei oo sitä tyttöä yhtään ikävä. Mulla on tosi hyvä olla ja mä en halua nöyristellä sanoessani, että mä oon ansainnu tuntea näin.

/alexandra

2 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. älä vaa! huikee paikka. en vaa kässää minne ne kaikki ihanat ihmiset katoaa sen tapahtuman jälkee? koloihin? missä ne kolot on? mäki haluan niihin.

      Poista